Tarinoita Pulkkisista

Otto Pulkkinen
Laulu
Kirje isältä

 

Isääni Otto Pulkkista muistellen

Suomi täyttää ensi viikolla 100 vuotta.

Välillä itsenäisyydestä piti taistella ja samassa sodassa vanhempani menettivät kotipaikkansa rajan takana. Äidilläni, veljeni kanssa, alkoi evakko sukulaisten luona ja isäni taisteli eturintamassa.

Vanhempani olivat uskovaisia. Usko auttoi heitä myös sodan rankkoina vuosina, erossa ollessaan.

Vuosi sitten serkkuni antoi minulle käteen kirjan, mihin oli kerätty Herran kansan lehdet vuosilta 1941-1945. Löysin kirjasta useita isän sekä äidin kirjoituksia. Otin niistä kaikista valokuvat muistoksi.

Tässä yksi koskettava kirje isältä rintamalta seurakuntaan. Se oli painettu seurakunnan lehteen.

Liitän myös laulun sanat, mitkä isäni on lähettänyt rintamalta. Voisin kuvitella, että sanat ovat hänen omaa tuotantoaan, mutta en ole varma.  Meillä kotona harrastettiin paljon musiikkia.

Isäni kuolemasta tuli tänä vuonna 50 vuotta.

Meeri Pulkkinen
Lappeenranta

 

 

Erja

Muistojen vuosipäivä 28.11

Erja Johanna Pulkkinen.

 

Seitsenvuotias Erja tyttömme kohtasi kuolemansa jäätyään katua ylittäessään silloisen työnantajani pakettiauton tönäisemäksi. Kolme tyttöä oli menossa kysymään yhden tytön äidiltä koulupäivän jälkeen, saavatko tulla Erjan luokse leikkimään. Auto osui kahteen tyttöön, se tytöistä pelastui, jonka äiti katsoi työpaikkansa ikkunasta tätä traagista tapahtumaa. Erja lensi ilmassa 25 – 30 metriä tullen pää edellä katuun. Hän eli syvässä koomassa kaksi viikkoa, jonka jälkeen jouduimme tekemään hoitamatta jättämispäätöksen. Tämän runon kirjoitin omaksi terapiakseni tultuani sairaalareissulta kotiin. Kaksi viikkoa ennen onnettomuutta olimme Erjan kanssa leikkimässä, vedin häntä pulkassa ensilumilla, kun Erja huutaa ykskaks ”Kultaa, kultaa, elämäni on kultaa”. Kysyessäni, mitä sinä Erja sanoit, Erja meni aivan hämilleen, aivan kuin heräten jostakin.

Erja oli jo toinen pikkutyttömme, jonka menetimme yllättäen kuolemalle.

 

Pentti Pulkkinen  29-30.11.1976

       ERJALLE

klo 01.45

Olit enkeli kai, elit hetkisen
meillä  lainassa, ihmisten lailla.
Mitä tarkoitti hän,
miksi antoi, pois vei?
Kysymys on vastausta vailla.                                                                                    
Mieli myrskyää, Kuolema.
              Ajatus etsii,  Maahan painuu.
Miksi näin, miksi ?.
               En tunne kätesi lämpöä.
               En ääntäsi kuule.
Haluatko tulla syliini?

Oli juuresi syvällä kiinni meissä.                                  
              Tuli myrsky.
Et lähtenyt leikaten.
              Juurineen otti omansa korkein.
              Ei auta taistelu.
Jäljellä haavat, vuotavat haavat.

30.11.1976
                          
Kärsi mieli. Kestä. Etsi.                                               
Usko huomiseen.                                               
On onnemme maljassa vielä tilaa,                                                 
kirkkaita päiviä.                                               
Vain avulla tuskan                                                 
voit parhaimman onnesi löytää. 
                                              
Olet poissa nyt, äidin pien, isän pien.                                               
Muistot kauniit niin puhtaana hohtaa.                                               
Täytit osasi niin, ettei vois kirkkaammin.                                               
Usein ajatus luoksesi johtaa.                                               
Oli elämäs kultaa,  kerroit niin.                                               
Näitkö silloin jo tiesi taivaisiin?                                                                                                                                                               isäsi 

Sukukirjan toimituskunnassa olivat mukana:
Merja Asikainen, Leena Vento, Arja Mukala, Anneli Pulkkinen, Kaapo Pulkkinen, Kimmo Pulkkinen, Raimo Manninen, Olavi Siisiäinen, Tauno Siisiäinen ja Seija Högfors.

Lisätietoja: Kaapo Pulkkinen, p: 0400-255982, kaapo.pulkkinen@pp.inet.fi

Ruokolahden-Rautjärven Pulkkisten sukukirja on valmis

Ruokolahden ja Rautjärven seudun Pullkkiset ovat julkkaisseet sukukirjan. Sukukirjan julkistamistilaisuutta vietettiin lauantaina 12.12.2015 Imatralla Vuoksenniskan työväentalolla.

Kirjaan on kerätty tiedot yli 7600 henkilöstä. Lisäksi kirjassa on tarinoita seudun tunnetuista Pulkkisista.

Rautjärven – Ruokolahden Pulkkiset ovat tehneet kirjansa eteen töitä ahkerasti. Kirja on liki 600-sivuinen. Alussa kerrotaan sukuhistoriaa yleisesti. Mausteena on kuvia, juttuja, muistelmia ja karttoja. Sukutarinoita on kertynyt kaikkiaan 156 sivullista.  Sukutaulujen (2104 kpl) osuus on 290 sivua. Ne sisältävät kaikkiaan 8000 nimeä. YKsin sisällysluettelo, henkilöluettelot, lähdeluettelot  vievät 125 sivua.

Seutukunnan ensimmäiseksi Pulkkiseksi on kirjattu Rautjärven Kopsalassa 1700-luvun alussa asunut Johan Pulckin sekä hänen poikansa Tobias, Lars ja Peter.

Isäni Johannes Jalmari ja äitini Rauha Taimi s. Huuskonen kihlajaiskuvassaan 16.4.1938 (Kuva Pentti Pulkkinen kuvasuurennoksesta)

Pentti Pulkkinen lähetti tarinan isästään 20.11.2017:

6.12.2010 Pentti Pulkkinen

Sain veljeltäni Heikiltä isä-Hanneksen  Kustaava –äitinsä hautajaisiin kirjoittaman runon. Heikillä on tästä alkuperäiskappale, joka on kirjoitettu ns. kuivamustekynällä 17.8.1937. Väri on sininen, joten siitä ei saa kunnollisia kopioita.

Tämän alkuperäiskappaleen on isoäitini hautajaisissa saanut haltuunsa isän sisarussarjan ainoa tytär Helmi Kukkonen,  joka sen on tallentanut. Helmi-tädin tytär Taimi Rantanen on lähettänyt tämän runon ja saatekirjeen Heikille, heidän tavattuaan Vilho-sedän  hautajaisissa.  Helmi-tädin vanhin tytär Taimi piti paljon sukuyhteyttä ja oli eräs äidin ystävistä, olihan heillä ikäeroa ainoastaan kahdeksan vuotta.

Isoäitimme Kustaava os, Hytönen oli syntynyt 1.1.1870 ja kuollut 17.8.1937.

Isäni,  Johannes Jalmar,  synt. 24.9.1900, neljänneksi vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, on kirjoittanut tämän muistorunon äitinsä kuolinpäivänä, hoidettuaan häntä,  isoäitiämme tämän kuolemaan saakka.  Isämme silloinen ammatti oli ollut tietyömies TVH:lla ja asuinpaikka Honkaharju pienen metsätaipaleen päässä Siirtolasta. Saatuaan äitinsä hoidetuksi, isämme Hannes oli tosissaan alkanut osoittaa kiinnostustaan kaksitoista vuotta nuorempaan naapurin tyttöön, eli äitiimme Rauha Taimi Huuskoseen.

Tämä nätti Siirtolan tyttö, joka myös oli tullut takaisin kotiin iäkkään isänsä ja kahden veljensä taloutta hoitamaan, joutui samalla kahden kilpakosijan kohteeksi.  Sanavalmiit veljet Tauno ja Matti olivat ristineet kilpakosijat Kutamoksi ja Potamoksi. Kutamo sai nimensä siitä, että hän aloitti jutustelun kehuen kaunista kuutamoa. Potamo taas siitä, että veljet olivat huomanneet sulhon ennen sisälle uskaltautumistaan keräävän rohkeutta metsäpolulla olevan pihaportin pielessä.  Isäni oli tämä Potamo, selviten lopulta jostain syystä kuitenkin voittajana.

Isäni oli silloin ollut lapiomiehenä silloisella valtion tielaitoksella. Sieltä oli tullut  tutuksi vaikkapa Verner Solonen, Solos-Veeru, jonka kanssa samanlaiset sota-ajan  paperinarusta tehdyt reput olivat vahingossa vaihtuneet kirkolla heidän tavatessaan, vanhojen työkaverien istuttua rupattelemaan vanhoista yhteisistä sattumuksista.

Isäni saapuessa kotiin, repussa oli aivan väärät tavarat. Siinä riitti pienessä pirtissä ihmettelemistä. Mutta Veeru tuli seuraavana päivänä linja-autossa meille repunvaihtoon. Veerulla oli hyvä huumori, nauru oli herkässä ja römeä ääni, se jäi silloin pienen pojan mieleen.

Lahti 17.2.1987

Tervehdys Sinulle Heikki Serkku!

Nyt sitten heti alkaa kirjoittaa. Tämä isäsi runo kun tulee samalla. Tämä on taltioitu meidän äidin kirjeestä, jonka hän sai meidän Hannes-enolta. Sitten oli vain siunauspäivämäärä. Olen oikein ihmeissäni että tästä hautajais reissusta tuli uusia elämyksiä,  Olen oikein mielissäni että tuli lähdettyä sinne Tiitilänkylään. Nyt meistäkin tuli ihan tuttuja.

Toivon sinulle nyt joulumieltä..

Taimi serkku

 

  KUSTAAVA PULKKISEN MUISTOLLE

Äidin mainen matka on päättynyt,
on katkennut tuskan ja surujen soitto.
Hänen kärsimystensä mitta on täysi nyt,
jo saavutettu on suuri voitto.

Oli tuskaa vain, hänen elonsa tie
ja kuormansa raskas kantaa.
Jos kukaan, hän kylmyyden kokenut lie.
Emme osanneet lämpöä sieluunsa antaa.

Hän kantoi taakkansa määrän päähän
nyt kärsivä sielu on saanut levon.
Vaan muisto hänestä meille jäähän,
Lie sielunsa saanut jo uuden elon.

 17.8.1937   Hannes Pulkkinen

Virpi Kaartinen: isomummoni Sohvia Kolarin tarinoita Leppävirran Pulkkisista Sohvi kertoo serkuistaan Leppävirran Pulkkisissa. Ote on teoksestani Koti Taipaleen kanavalla, muistoja ja historioita 1800-luvulta 1900-luvun ensivuosikymmenille. (2000. Omakustanne.)

Terttu (s.Pulkkinen) Honkasaari:  Lentiiran-Petukka(uudistettu versio 4/2016) kertoo yhden talon Pulkkisista. Lähtökohtana on Terttu Honkasaaren ukin, Pekka Pulkkisen syntymäkoti Kuhmoniemen Lentiiran kylässä Aholan talossa (talo no 19). Pekka Pulkkinen syntyi 4.7.1884.
Petucan tarinassa palataan ajassa taaksepäin noin puolitoista vuosisataa. Tarina seuraa kirjoittajan  isän Leo Pulkkisen ja isoisän Pekka Pulkkisen suvun vaiheita Kuhmoniemen (myöhemmin: Kuhmon) Lentiiran kylän Petuckan talossa 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Talon nimi oli aluksi Petucka, myöhemmin Aho (vuosien 1855-1865 rippikirja: ”Petukka eli Aho no 40”) ja vuosien 1866-1876 rippikirjassa lopulta ”Petukka eli Ahola no 40” ja siitä lähtien Ahola, jolla nimellä tila tunnetaan nykyäänkin.

Pulkkisten suvusta on julkaistu pieniä omakustanteita. Viimeisin julkaisu on Rautjärven – Ruokolahden Pulkkisten kirja sukuhaarastaan. Kirja julkaistiin keväällä 2015.

Vetelin seudun Pulkkisista on julkaistu seuraavia teoksia:

1. Pulkkisen suvun jälkeläiset, 1986, 47s. (Kuhmon Pulkkisia) Pulkkinen Marja&Pulkkinen Martti
2. Puhu Pulkkinen, 1995, 54s. (Vetelin Pulkkisia vanhoina aikoina) Pulkkinen Marjatta
3. Hellevin viisi veljestä, 1996, 300s. (Aaprahami ja Liisa Kreeta Pulkkisen jälkeläiset) Pulkkinen Marjatta, Pulkkinen Esko, Palosaari Kari.

Joulua odotellessa

 

Pentti Pulkkinen  16.1.2011

OLEMATON

 Tässä joulukertomuksessa käsitellään uskonasioita, nimittäin lapsenuskoa. Uskomista omiin vanhempiin ja koska heihin myös luotetaan, sitä kautta myös tonttuihin ja joulupukkiin. Veljeni kanssa annoimme joulupukille uuden nimen – Olematon – sen karmean päivän jälkeen, jolloin äiti yks kaks kertoi meille, että joulupukkia ei ole olemassa. Tähän riipaisevaan tietoon palaan kertomukseni lopussa.

Muistan pari joulua, tonttujen tekoset ja joulupukin vierailut upouudessa pirtissämme,  vuosilta 1947 ja 1948,  jolloin olimme alkaneet asumaan isän rakentamaa lapsuuden kotiani. Tontut kävivät ennen joulua kurkkimassa ikkunan takaa, ovatko lapset olleet yhtä kilttejä, niin kuin itse väittävät olevansa. Sisällä tuvassa valaisi katosta riippuva öljylamppu. Kaikki muut huoneet olivat pimeänä. Illalla ulkotöistä tultuaan isä nosti tämän ainoan valolähteen pöydälle, levitti sanomalehtensä lampun taakse nähdäkseen paremmin ja luki hartaasti. Nyt tuvassa oli entistä hämyisempää, pimeitä nurkkia,  ja tunnelma tonttujen ilmestymiselle oli valmis ja otollinen.

Niinpä hiljaiseen tupaan saattoi kuulua varovaisia askelia ja pakkaslumen kirskuntaa lähes pimeän ikkunan takaa lampun vähäisessä valossa. Jännittynyttä tunnelmaa lisäsivät vielä kiireiset juoksuaskeleet ja kirkasääninen ”hih” –hihkaisu, jonka olikin tarkoitus kuulua sisälle asti hirsiseinän ja ikkunoiden lävitse.

Koska tonttuja oli olemassa, sehän oli nyt totta ja varmaa, tontuille töhrittiin kirjeitä kaiken näköisille paperilapuille, joita kotoa kulloinkin sattui löytymään. Mehän olimme luku- ja kirjoitustaitoisia siitä alkaen, kun sisarussarjamme vanhimmat kaksoset olivat astuneet koulutielle. Heidän kirjansa olivat ensin olleet täynnä ihmeellisiä kuvia ja koukeroita ja niistä, sekä veljieni kotiläksyjen tavaamista seurattuani olin oppinut yks kaks omin päin lukemaan. Ja kirjoittamaankin näitä tonttukirjeitä,  tosin aluksi äidin avustuksella.

Eivät ne lahjatoivomukset suinkaan toteutuneet. Mutta ainakin seuraavana vuonna kirjeitä vielä kirjoitettiin ja ne vietiin tupamme päätyikkunan alle. Sen ikkunan, jonka kautta läheisellä maantiellä etelän suunnasta tulevien autojen valot valaisivat tupamme paljon kirkkaammin kuin tuvan katossa riippuva öljylamppu.

………………………………….

Joulupukin ensitapaaminen oli kova kokemus. Siinä meni usko koetukselle. Pukin odotus ja siihen liittyvä tunnelma tietenkin tiheni tihenemistään. ”Millonka se pukki tulloo?”  – kysymykset olivat kaikkien suussa. Äiti koetti vakuuttaa meitä, että kyllä se tulloo ja isä myhäili jotenkin erilaisen näköisesti. Mitäs kilkahtelua nyt kuuluu? Se on aisakello. Nytkö se pukki tulloo?

Joulupukkia tutkin tarkkaan, vähän piilostakin.  Siihen oli hyvä tilaisuus, olihan meitä sisaruksia silloin jo kuusi, tosin nuorin sisareni oli vasta yhdeksän kuukauden ikäinen. Kun lammasnahkaturkkiin ja huopikkaisiin pukeutunut  joulupukki oli lähtenyt, kysyin äidiltä,  joka tuntui jotenkin isää paremmalta vastaajalta näissä pukkiasioissa: ” Minkä takia pukilla ol nii halakeillut nuama ja eekös sen parra´ ja korva´ välissä ollunna semmone iso rako?” Äiti sanoi että ”pukki on niin vanha, että nahka on semmone halakeillut jo pakkasennii takia.”

Sama joulupukki kävi vielä seuraavanakin vuonna, enää kummajaista ei tarvinnut yhtä tarkkaan tutkia.  Koska joulupukki oli olemassa ja tontut veivät viestejä ikkuna takaa, olivat lahjatoivomukset kasvaneet. Enää eivät riittäneet lapaset. Nyt piti tulla sukset. Ja koska suksien saamiseen ei ollut mitään esteitä; olin ollut kilttinä ainakin kaksi päivää – omasta mielestäni jopa liian kauan – kirjeet lahjatoivomuksista oli toimitettu ikkunan taakse entiseen tapaan,  ja ne olivat tonttujen hihkaisujen myötä sieltä hävinneet. Mitään esteitä lahjatoivomuksen toteutumiselle ei siis voinut olla.

Kun joulupukki oli lähtenyt, eikä minulle tullut suksipakettia, tarkastimme siskoni kanssa eteisen,  rappusten pielet ja pihan. Suksipakettia ei löytynyt. Jouluaaton kunniaksi oli eteisessä valot – navettalyhty. Niinpä minä hoksasin, että voinhan katsoa kauempaakin, jospa pukki on unohtanut jättää sukset meille, tai paketti on pudonnut kyydistä, kun on niin paljon lahjoja kaikille lapsille samassa kyydissä – varmaankin ihan valtavasti.

Viritellessäni vähäisiä vaateresuja päälleni äiti alkoi kysellä,  mihin minä tähän aikaan olen lähdössä? Selvitin heille, – jotka ehkä eivät nyt ihan kaikkea tienneet-,  sen, että olen kirjoittanut joulupukille ja olen ollut kilttinä, sekä sen, että kirjeet ovat menneet perille.  Kerroin aikeeni, johon isä ja äiti olivat tietävinään, että mitään suksipakettia siellä ei ole, mihinkään et nyt yön selkään lähde, reppana.  Minuun eivät mitkään puheet tehonneet ja niin lähdin tarpomaan ulos. Ensin katsoin maantieltä pihaan tulevat jäljet, turhaan, sitten näin, että joulupukin hevosen ja reenjalasten jäljet johtivat pellon poikki naapureihin. Lyhty kädessä ryömin oman jalanmittani paksuisessa – varmaankin puolimetrisessä lumessa naapuriin saakka. Tutkinpa vielä naapurin nurkat, joissa pukki olisi saattanut käydä, ennen kuin luovuin, ja tulin pettyneenä takaisin. Kai minulle sanottiin palattuani, että eihän toisillekaan perheemme lapsille ollut suksia, vaikka hekin olivat olleet kilttejä.

Ehkä tämä, itsepäisen lapsiraukan vakaa usko, ehkä vanhempieni leikkimielinen osuus tähän kaikkeen; minua kolme vuotta vanhempien veljieni osuus tonttuilussa ja kaikki muu, jolla minut ja  minua vuotta vanhempi veljeni ja vuotta nuorempi sisareni oli saatettu tällaisiin odotuksiin, tavan mukaan ja jouluun kuuluvana, sai isän ja äidin tekemään paljastuksen. Se oli kauhea kokemus.

Äiti sanoi ilman mitään esipuheita, että joulupukkia ei ole olemassa. Heikki, joka oli minua vuotta vanhempi, nauroi, että jo sitä on oltu hulluja, kun on tuommoiseen uskottu, Pirkkoliisalta ja  minulta pääsi itku; tuntui kuin olisin menettänyt jonkin, minkä, sitä en osaa enää määritellä, kuitenkin jotain sellaista,  kun kuolema. Olihan äitini isä kuollut vähän aikaisemmin, pappa, joka teki kotimme uudisrakennuksella minulle, laudanpätkistä ilman nauloja, sellaisen majan, jonka veroisessa en sen kaaduttua ole koskaan asunut.

Toivuttuamme tästä kaikesta ja vähän välillä tapeltuamme, puhuimme veljeni kanssa sen jälkeen joulupukista nimellä Olematon.

Julkaistu tammikuu 2018 Veikko Pulkkinen

Uutisia

Ei uutisia

PDF-tiedostoKerimäen Pulkkiset.pdf (2.7 MB)
Kerimäen Pulkkiset Koonnut Sirkka Rautavirta
PDF-tiedostoPulkkilansaaren kultavuori.pdf (277 kB)
Pulkkilansaaren kultavuori
PDF-tiedostoJuuret.pdf (599 kB)
Tarina juurista Esa Pulkkinen 2004