Olematon

Pentti Pulkkinen  16.1.2011

OLEMATON

Tässä joulukertomuksessa käsitellään uskonasioita, nimittäin lapsenuskoa. Uskomista omiin vanhempiin ja koska heihin myös luotetaan, sitä kautta myös tonttuihin ja joulupukkiin. Veljeni kanssa annoimme joulupukille uuden nimen – Olematon – sen karmean päivän jälkeen, jolloin äiti yks kaks kertoi meille, että joulupukkia ei ole olemassa. Tähän riipaisevaan tietoon palaan kertomukseni lopussa.

Muistan pari joulua, tonttujen tekoset ja joulupukin vierailut upouudessa pirtissämme,  vuosilta 1947 ja 1948,  jolloin olimme alkaneet asumaan isän rakentamaa lapsuuden kotiani. Tontut kävivät ennen joulua kurkkimassa ikkunan takaa, ovatko lapset olleet yhtä kilttejä, niin kuin itse väittävät olevansa. Sisällä tuvassa valaisi katosta riippuva öljylamppu. Kaikki muut huoneet olivat pimeänä. Illalla ulkotöistä tultuaan isä nosti tämän ainoan valolähteen pöydälle, levitti sanomalehtensä lampun taakse nähdäkseen paremmin ja luki hartaasti. Nyt tuvassa oli entistä hämyisempää, pimeitä nurkkia,  ja tunnelma tonttujen ilmestymiselle oli valmis ja otollinen.

Niinpä hiljaiseen tupaan saattoi kuulua varovaisia askelia ja pakkaslumen kirskuntaa lähes pimeän ikkunan takaa lampun vähäisessä valossa. Jännittynyttä tunnelmaa lisäsivät vielä kiireiset juoksuaskeleet ja kirkasääninen ”hih” –hihkaisu, jonka olikin tarkoitus kuulua sisälle asti hirsiseinän ja ikkunoiden lävitse.

Koska tonttuja oli olemassa, sehän oli nyt totta ja varmaa, tontuille töhrittiin kirjeitä kaiken näköisille paperilapuille, joita kotoa kulloinkin sattui löytymään. Mehän olimme luku- ja kirjoitustaitoisia siitä alkaen, kun sisarussarjamme vanhimmat kaksoset olivat astuneet koulutielle. Heidän kirjansa olivat ensin olleet täynnä ihmeellisiä kuvia ja koukeroita ja niistä, sekä veljieni kotiläksyjen tavaamista seurattuani olin oppinut yks kaks omin päin lukemaan. Ja kirjoittamaankin näitä tonttukirjeitä,  tosin aluksi äidin avustuksella.

Eivät ne lahjatoivomukset suinkaan toteutuneet. Mutta ainakin seuraavana vuonna kirjeitä vielä kirjoitettiin ja ne vietiin tupamme päätyikkunan alle. Sen ikkunan, jonka kautta läheisellä maantiellä etelän suunnasta tulevien autojen valot valaisivat tupamme paljon kirkkaammin kuin tuvan katossa riippuva öljylamppu.

………………………………….

Joulupukin ensitapaaminen oli kova kokemus. Siinä meni usko koetukselle. Pukin odotus ja siihen liittyvä tunnelma tietenkin tiheni tihenemistään. ”Millonka se pukki tulloo?”  – kysymykset olivat kaikkien suussa. Äiti koetti vakuuttaa meitä, että kyllä se tulloo ja isä myhäili jotenkin erilaisen näköisesti. Mitäs kilkahtelua nyt kuuluu? Se on aisakello. Nytkö se pukki tulloo?

Joulupukkia tutkin tarkkaan, vähän piilostakin.  Siihen oli hyvä tilaisuus, olihan meitä sisaruksia silloin jo kuusi, tosin nuorin sisareni oli vasta yhdeksän kuukauden ikäinen. Kun lammasnahkaturkkiin ja huopikkaisiin pukeutunut  joulupukki oli lähtenyt, kysyin äidiltä,  joka tuntui jotenkin isää paremmalta vastaajalta näissä pukkiasioissa: ” Minkä takia pukilla ol nii halakeillut nuama ja eekös sen parra´ ja korva´ välissä ollunna semmone iso rako?” Äiti sanoi että ”pukki on niin vanha, että nahka on semmone halakeillut jo pakkasennii takia.”

Sama joulupukki kävi vielä seuraavanakin vuonna, enää kummajaista ei tarvinnut yhtä tarkkaan tutkia.  Koska joulupukki oli olemassa ja tontut veivät viestejä ikkuna takaa, olivat lahjatoivomukset kasvaneet. Enää eivät riittäneet lapaset. Nyt piti tulla sukset. Ja koska suksien saamiseen ei ollut mitään esteitä; olin ollut kilttinä ainakin kaksi päivää – omasta mielestäni jopa liian kauan – kirjeet lahjatoivomuksista oli toimitettu ikkunan taakse entiseen tapaan,  ja ne olivat tonttujen hihkaisujen myötä sieltä hävinneet. Mitään esteitä lahjatoivomuksen toteutumiselle ei siis voinut olla.

Kun joulupukki oli lähtenyt, eikä minulle tullut suksipakettia, tarkastimme siskoni kanssa eteisen,  rappusten pielet ja pihan. Suksipakettia ei löytynyt. Jouluaaton kunniaksi oli eteisessä valot – navettalyhty. Niinpä minä hoksasin, että voinhan katsoa kauempaakin, jospa pukki on unohtanut jättää sukset meille, tai paketti on pudonnut kyydistä, kun on niin paljon lahjoja kaikille lapsille samassa kyydissä – varmaankin ihan valtavasti.

Viritellessäni vähäisiä vaateresuja päälleni äiti alkoi kysellä,  mihin minä tähän aikaan olen lähdössä? Selvitin heille, – jotka ehkä eivät nyt ihan kaikkea tienneet-,  sen, että olen kirjoittanut joulupukille ja olen ollut kilttinä, sekä sen, että kirjeet ovat menneet perille.  Kerroin aikeeni, johon isä ja äiti olivat tietävinään, että mitään suksipakettia siellä ei ole, mihinkään et nyt yön selkään lähde, reppana.  Minuun eivät mitkään puheet tehonneet ja niin lähdin tarpomaan ulos. Ensin katsoin maantieltä pihaan tulevat jäljet, turhaan, sitten näin, että joulupukin hevosen ja reenjalasten jäljet johtivat pellon poikki naapureihin. Lyhty kädessä ryömin oman jalanmittani paksuisessa – varmaankin puolimetrisessä lumessa naapuriin saakka. Tutkinpa vielä naapurin nurkat, joissa pukki olisi saattanut käydä, ennen kuin luovuin, ja tulin pettyneenä takaisin. Kai minulle sanottiin palattuani, että eihän toisillekaan perheemme lapsille ollut suksia, vaikka hekin olivat olleet kilttejä.

Ehkä tämä, itsepäisen lapsiraukan vakaa usko, ehkä vanhempieni leikkimielinen osuus tähän kaikkeen; minua kolme vuotta vanhempien veljieni osuus tonttuilussa ja kaikki muu, jolla minut ja  minua vuotta vanhempi veljeni ja vuotta nuorempi sisareni oli saatettu tällaisiin odotuksiin, tavan mukaan ja jouluun kuuluvana, sai isän ja äidin tekemään paljastuksen. Se oli kauhea kokemus.

Äiti sanoi ilman mitään esipuheita, että joulupukkia ei ole olemassa. Heikki, joka oli minua vuotta vanhempi, nauroi, että jo sitä on oltu hulluja, kun on tuommoiseen uskottu, Pirkkoliisalta ja  minulta pääsi itku; tuntui kuin olisin menettänyt jonkin, minkä, sitä en osaa enää määritellä, kuitenkin jotain sellaista,  kun kuolema. Olihan äitini isä kuollut vähän aikaisemmin, pappa, joka teki kotimme uudisrakennuksella minulle, laudanpätkistä ilman nauloja, sellaisen majan, jonka veroisessa en sen kaaduttua ole koskaan asunut.

Toivuttuamme tästä kaikesta ja vähän välillä tapeltuamme, puhuimme veljeni kanssa sen jälkeen joulupukista nimellä Olematon.

Julkaistu tammikuu 2018 Veikko Pulkkinen