Pentti Pulkkinen lähetti tarinan isästään 20.11.2017:

6.12.2010 Pentti Pulkkinen

Sain veljeltäni Heikiltä isä-Hanneksen  Kustaava –äitinsä hautajaisiin kirjoittaman runon. Heikillä on tästä alkuperäiskappale, joka on kirjoitettu ns. kuivamustekynällä 17.8.1937. Väri on sininen, joten siitä ei saa kunnollisia kopioita.

Tämän alkuperäiskappaleen on isoäitini hautajaisissa saanut haltuunsa isän sisarussarjan ainoa tytär Helmi Kukkonen,  joka sen on tallentanut. Helmi-tädin tytär Taimi Rantanen on lähettänyt tämän runon ja saatekirjeen Heikille, heidän tavattuaan Vilho-sedän  hautajaisissa.  Helmi-tädin vanhin tytär Taimi piti paljon sukuyhteyttä ja oli eräs äidin ystävistä, olihan heillä ikäeroa ainoastaan kahdeksan vuotta.

Isoäitimme Kustaava os, Hytönen oli syntynyt 1.1.1870 ja kuollut 17.8.1937.

Isäni,  Johannes Jalmar,  synt. 24.9.1900, neljänneksi vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, on kirjoittanut tämän muistorunon äitinsä kuolinpäivänä, hoidettuaan häntä,  isoäitiämme tämän kuolemaan saakka.  Isämme silloinen ammatti oli ollut tietyömies TVH:lla ja asuinpaikka Honkaharju pienen metsätaipaleen päässä Siirtolasta. Saatuaan äitinsä hoidetuksi, isämme Hannes oli tosissaan alkanut osoittaa kiinnostustaan kaksitoista vuotta nuorempaan naapurin tyttöön, eli äitiimme Rauha Taimi Huuskoseen.

Tämä nätti Siirtolan tyttö, joka myös oli tullut takaisin kotiin iäkkään isänsä ja kahden veljensä taloutta hoitamaan, joutui samalla kahden kilpakosijan kohteeksi.  Sanavalmiit veljet Tauno ja Matti olivat ristineet kilpakosijat Kutamoksi ja Potamoksi. Kutamo sai nimensä siitä, että hän aloitti jutustelun kehuen kaunista kuutamoa. Potamo taas siitä, että veljet olivat huomanneet sulhon ennen sisälle uskaltautumistaan keräävän rohkeutta metsäpolulla olevan pihaportin pielessä.  Isäni oli tämä Potamo, selviten lopulta jostain syystä kuitenkin voittajana.

Isäni oli silloin ollut lapiomiehenä silloisella valtion tielaitoksella. Sieltä oli tullut  tutuksi vaikkapa Verner Solonen, Solos-Veeru, jonka kanssa samanlaiset sota-ajan  paperinarusta tehdyt reput olivat vahingossa vaihtuneet kirkolla heidän tavatessaan, vanhojen työkaverien istuttua rupattelemaan vanhoista yhteisistä sattumuksista.

Isäni saapuessa kotiin, repussa oli aivan väärät tavarat. Siinä riitti pienessä pirtissä ihmettelemistä. Mutta Veeru tuli seuraavana päivänä linja-autossa meille repunvaihtoon. Veerulla oli hyvä huumori, nauru oli herkässä ja römeä ääni, se jäi silloin pienen pojan mieleen.

Lahti 17.2.1987

Tervehdys Sinulle Heikki Serkku!

Nyt sitten heti alkaa kirjoittaa. Tämä isäsi runo kun tulee samalla. Tämä on taltioitu meidän äidin kirjeestä, jonka hän sai meidän Hannes-enolta. Sitten oli vain siunauspäivämäärä. Olen oikein ihmeissäni että tästä hautajais reissusta tuli uusia elämyksiä,  Olen oikein mielissäni että tuli lähdettyä sinne Tiitilänkylään. Nyt meistäkin tuli ihan tuttuja.

Toivon sinulle nyt joulumieltä..

Taimi serkku

  KUSTAAVA PULKKISEN MUISTOLLE

Äidin mainen matka on päättynyt,
on katkennut tuskan ja surujen soitto.
Hänen kärsimystensä mitta on täysi nyt,
jo saavutettu on suuri voitto.

Oli tuskaa vain, hänen elonsa tie
ja kuormansa raskas kantaa.
Jos kukaan, hän kylmyyden kokenut lie.
Emme osanneet lämpöä sieluunsa antaa.

Hän kantoi taakkansa määrän päähän
nyt kärsivä sielu on saanut levon.
Vaan muisto hänestä meille jäähän,
Lie sielunsa saanut jo uuden elon.

 17.8.1937   Hannes Pulkkinen